Mitä valistuksesta syntyneelle länsimaiselle arvoyhteisölle ja sen kehittäjille on päässyt tapahtumaan, kun valistuksen soihdunkantajat ovat ajautuneet päättymättömiin sotiin ja erilaisiin valtioterrorismin muotoihin kaikkialla maailmassa. Miten tässä näin on käynyt vaikka teknologisen utopian piti olla odottamassa ihmiskuntaa vain muutaman vallankumouksen takana. Jokin on mennyt pahasti pieleen, mutta mikä. Olisiko mahdollista, että arvoyhteisön loisteliaan kuoren sisällä vallitseekin arvotyhjiö. ­­- Katsotaanpa asiaa hieman ”oikeiden” arvojen näkökulmasta.

Moderni ihminen on opetettu ja oppinut näkemään olemassaolonsa eräänlaisena kehityksenä, jossa ihminen lajina samoin kuin koko luonnon evoluutio on vähitellen etenemässä kohti uusia, kehittyneempiä olemisen muotoja ja tasoja. Kun tähän näkemykseen yhdistetään materialistinen maailmankatsomus, niin koko ihmisen kehitys voidaan esittää ikään kuin eräänlaisina ”ihmiskoneen” uusien versioiden ja sovelluksien esiinmarssina. Tämän näkemyksen tueksi moderni tiede on katsonut esittäneensä lukemattomia tieteellisiä teorioita – aina Darwinista alkaen.

Elämän loputon liike ja jatkuva muuntuminen yhä uusiin biologisiin olemisen muotoihin, on kaikkeen olemassaoloon liittyvän kehityksen peruslähtökohta. Ihminen ei ole irrallaan tästä ikuisesta liikkeestä. Jatkuva muuntuminen on olemisen perusolemus, jota näkemystä sekä havaintomme ympäröivästä todellisuudesta että kokemuksemme olemassaolosta tukee lukemattomin eri tavoin. On kuitenkin ongelmallista, että vallitsevaan darwinistiseen kehitysoppiin, empiristiseen tiedekäsitykseen ja lineaariseen aikakäsitykseen perustuva näkemyksemme inhimillisestä olemassaolosta on alettu ymmärtää yleisestikin jonkinlaiseksi inhimilliseksi ”kehityshankkeeksi”. Ihminen on saattanut alkaa nähdä itsensä jopa kaikesta muusta luonnosta erillisenä olentona, joka ylläpitää ja ohjaa omaa olemassaoloaan ja kykenee itse antamaan elämälleen myös suunnan ja tavoitteet. Tieteen avulla ihminen on alkanut katsoa myös voivansa ottaa vastuun omasta kehityksestään ja ohjata kohtaloaan menestyksellisemmin kuin, miten ”alkukantainen luonto” sitä kykenee ohjaamaan. Ihmisen kehittämään materialistiseen tieteeseen perustuvien kehityshankkeiden lopputuloksena oletetaan ehkä syntyvän maailma, joka on turvallisempi, oikeudenmukaisempi ja kaikin tavoin parempi kuin nykyinen, epäoikeudenmukaisuutta, kärsimystä ja kuolemaa sisältävä maailmamme. Joidenkin edistyksellisimpien näkemysten mukaan teknologia ja ihminen voidaan yhdistää siten, että on mahdollista synnyttää jonkinlainen transhumanistinen, ”yli-ihmisellinen” olento, joka korvaa alkeellisen luonnosta peräytyvän ihmislajin. Voidaan ehkä sanoa, että moderniin tieteeseen luottava ihminen on ottanut oman kehityksensä omiin käsiinsä, ja ryhtynyt paitsi oman kehityksensä ohjaajaksi myös koko luomakunnan omavoimaiseksi valtiaaksi.  

Ulkoinen todellisuutemme kuitenkin osoittaa, että ihmiskunnan kehitys ja kohtalo eivät ole tällä hetkellä kovinkaan tukevissa käsissä. Valistuksesta syntynyt tieteellinen maailmankuvamme on vain muutaman sadan vuoden aikana johtanut ihmiskunnan kehitysuralle, joka on ohjaamassa, paitsi ihmiskuntaa itseään, myös koko elollista luontoa kohti maailmanlaajuista katastrofia. Ihmisen vaikutus elollisen luonnon kiertokulun keskinäisriippuvuuksiin on yltänyt tasolle, jolla luonnon ekologiset ohjaussysteemit eivät enää riitä ylläpitämään omaa herkkää tasapainoaan. Saatamme joutua toteamaan, että ihmisjärki ja sen varaan rakennettu ”tiede” ei sittenkään ole paras mahdollinen työkalu koko maailmankaikkeuden kattavaan systeemiohjaukseen. Modernilla tieteellä on ollut suunnattoman suuri merkitys ”ihmisen maailman” kehitykselle, mutta olemme selvästikin kohtaamassa inhimillisen rajallisuutemme. Emme ole luomakunnan valtiaita. Usko ihmisen järkeen ja tieteelliseen ajatteluun on ollut vahva, mutta murenemassa. Myös tiede on itse törmännyt omiin rajoihinsa ja joutunut kohtaamaan olemassaolon selittämättömiä ulottuvuuksia. Kvanttifysiikan löydösten mukana materialistinen käsitys maailmasta on hajonnut ja palauttanut keskustelua olevaisen syvimmästä olemuksesta vuosituhantisiin alkulähtökohtiinsa. Samalla ihmisen ohjaama kehitysprojekti on ajautunut ongelmiin, joiden ratkaiseminen ei ole enää mahdollista pelkästään uusilla teknisillä kehitystyökaluilla tai ohjausjärjestelmillä. On ilmeistä, että materialistis-mekanistiseen tiedonideologiaan perustunut projekti on ajautunut pois raiteiltaan, ja menossa kohti omaa tuhoaan.

Päämäärätön pyrkimys kohti ihmisjärjen luomaa teknologista utopiaa on osoittautunut harhaksi. Maailmasta ei ole mahdollista rakentaa mekanistista kellopeliä, joka toimii ihmisen järjen ohjauksessa. Uusien teknisten utopioiden kehittämisen sijaan maailman koko tieteellisen yhteisön olisi pysähdyttävä kysymään, onko vallitsevassa tieteenfilosofisessa ajattelussamme jokin oleellinen virhe, mitä emme lainkaan tunnista. Onko mahdollista, että kahden viime vuosisadan aikana kulttuurissamme vähittäin tapahtunut luopuminen kaikista henkisistä arvoista samoin kuin filosofisista ja moraalisista pohdinnoista, on johtanut ihmiskunnan tilaan, jossa emme kykene enää näkemään olemassaolollemme mitään syvempää tarkoitusta ja päämäärää kuin ”aineellisen” kehomme ylläpitäminen, sekä sen aistien tyydyttäminen.  Mikään määrä uusia teknologioita ei tule ratkaisemaan ihmisen hätää. Ellei tiede palaa etsimään ratkaisuja myös ihmisen henkistä hyvinvointia tuhoavaan eksistentiaaliseen tyhjyyteen, jonka ahdas, materialistinen maailmankuvamme on synnyttänyt, ihmislajin tulevaisuus on tuhottu.  

Olemme ehkä unohtaneet vuosituhantisen viisauden, joka tietää olemassaolon olevan suunnattomasti suurempi ihme, kuin se materiaalinen ”teknostruktuuri”, jonka olemme itse onnistuneet rakentamaan ja josta saatamme sokeudessamme olla tällä hetkellä jopa ylpeitä. Kaikki saavutuksemme ovat käymässä merkityksettömiksi, ellemme ala jälleen tunnistaa myös oman olemassaolomme alkuperää osana miljoonien vuosien takaa juontuvaa kosmisen olemisen tapahtumaa. Tätä tapahtumaa kutsumme elämäksemme ymmärtämättä kuitenkaan enää välttämättä mitään sen ikuisista ja rajattomista ulottuvuuksista. Tieteellisen ajattelun rajaaminen koskemaan ainoastaan aistein havaittavissa olevaa todellisuutta on sulkenut tietoteoreettisista keskusteluista ulos kaiken sen tiedon, jota on perinteisesti kutsuttu viisaudeksi. Samalla tieteestä on hävinnyt lähes kaikki viittaukset käsitteisiin kuten totuus, hyve, moraali, elämän tarkoitus ja hyvä elämä. Mekanistinen käsitys maailmassa olemisesta on sulkenut silmänsä kaikelta siltä, mikä ohjaisi ihmistä löytämään elämälleen tarkoitusta ja tietä oman rajattoman tietoisuutensa oivaltamiseen. Olemisen jalous ja sen ”jumalainen” alkuperä on vallitsevissa tiedonideologioissa häivytetty materialistisen ja arkipäiväisen tiedon puuduttavaan tyhjänpäiväisyyteen, jolloin myös ihmisen pyrkimys kasvaa moraalisena ja jalona olentona on modernissa tieteellisessä dystopiassa rauennut. Ihmisen nykyistä henkistä tilaa leimaa eksistentiaalinen tyhjyys, jossa moraalilla ja henkisellä kasvulla kohti inhimillisen olemassaolon korkeimpia päämääriä, ei ole enää mitään asemaa.             

Moraalin käsite liittyy väistämättä yhteiskunnassa tai yhteisössämme kulloinkin valitseviin arvoihin. Kaikki mitä ajattelemme, tunnemme tai teemme on seurausta arvoistamme, jotka olemme sisäistäneet oman minuutemme rakennusaineiksi. Arvoja voidaan lähestyä myös käsitteellä ”kunnioittaminen”, mikä antaa niille yksittäistapauksissa helpommin havaittavissa olevaa sisältöä. Ajatuksemme ja tekomme tulevat esiin käyttäytymisessämme, joka ilmentää aina valintoja erilaisten asioiden kunnioittamisessa. Valinnat tuovat esiin kuhunkin asiaan liittämämme arvon tavoiteltavuutta. Tavoittelemme siis aina sitä mitä pohjimmiltaan kunnioitamme. Ympäröivältä yhteisöltä omaksumamme arvot määräävät siten väistämättä myös sen mitä pidämme tavoiteltavana. Jos tavoittelemme rahaa ja materiaa, saamme sitä – kuten olemme länsimaisen yhteiskunnallisen todellisuuden kohdalla ehkä jo havainneet. Olemme kunnioittaneet materiaa ja saaneet sitä, mutta raha tai materia ei anna meille koskaan kokemusta olemassaolon tarkoituksesta. Siksi niiden avulla ei ole mahdollista kokea onnellisuutta tai elämän tasapainoa. Mutta yhtä hyvin, jos tavoittelemme korkeita henkisiä arvoja, saatamme saavuttaa niitä. Arvot siis aina viimekätisesti ohjaavat sitä, mitä elämässämme tavoittelemme ja mitä saavutamme. Näin ollen ei ole merkityksetöntä kunnioitetaanko yhteisössä viisaita filosofeja vai esimerkiksi erilaisin rikollisin keinoin rikkautensa hankkineita miljardöörejä. Haluamme ja tavoittelemme aina jonkinlaista samankaltaisuutta kunnioituksemme kohteen kanssa. Haluamme tulla tämän kaltaiseksi, omaksua kunnioituksemme kohteen omaamia taitoja ja vastaanottaa esimerkiksi hänen ohjeitaan siitä, miten tavoite samankaltaisuudesta on saavutettavissa. Lopulta yhteisön tila asettuu suurin piirtein sellaiseksi, mitä enemmistö sen jäsenistä kunnioittaa ja tavoittelee.

 Kunnioittaminen tai tavoite ei itsessään ole siis riittävä, eikä kerro mitään moraalisiin valintoihin liittyvien arvojen hyväksyttävyydestä tai moraalisesta tasosta. Tämän vuoksi kasvatuksella ja koulutuksella on merkitystä. Väärä samaistuminen voi johtaa myös siihen, että alamme kunnioittaa vaikkapa väkivaltaisia gangstereita ja pyrkiä tulemaan heidän kaltaisikseen, vaikka heidän moraalinsa edustaisi petoeläinten käyttäytymiseen rinnastuvaa tietoisuuden tasoa. Moraalisille arvoille on kyettävä asettamaan yhteisössä hierarkkisia järjestyksiä, ja tekemään valintoja oikean ja väärän tavoiteltavuuden - siis hyvän ja pahan - välillä. Inhimillisessä katsannossa tämä on sekä yhteisön että yksilön kohdalla asetettu ennakkoehto ”hyvän elämän” mahdollisuudelle. Raha ja materia itsessään eivät voi koskaan tarjota ihmiselle hyvää elämää, koska onnellisuus ja hyvä elämä kytkeytyvät aina yksilön tietoisuuden tasoon, jota ei ole mahdollista ostaa rahalla. Parhaimmillaan arvojen ja erilaisten kunnioittamisen kohteiden voidaan ajatella muodostuvan sekä yksilön että ihmisyhteisön elämää ohjaaviksi yleiseksi arvopäämääriksi, jotka laajemmassa katsannossa saattavat synnyttää eettisesti korkeatasoista elämää koko yhteisölle.  

Elämän tarkoituksen oivaltamisen kannalta ei näin ollen ole merkityksetöntä, mitä tavoitteita ja arvopäämääriä vallitseva kulttuuri itselleen kulloinkin asettaa. Jokaiselle tervejärkiselle ihmiselle on selvää, että moderni kulttuuri on tällä hetkellä kadottanut kaikki arvopäämääränsä ja samalla lähes kaikki hyvän yhteisöllisen elämän edellyttämät moraaliset sitoumuksensa. 

Suuressa kuvassa modernin yhteiskunnan alennustila saattaa olla kuitenkin vain välttämätön kehitysvaihe, joka johtaa eteenpäin kohti ihmisen korkeampaa tietoisuutta. Ihmiskunnan materialistisesta alennustilasta on mahdollista kulkea vain ylöspäin. Vain suuntaamalla katsetta kohti todellisia inhimillisiä arvoja, kuten luonnollista terveyttä, sisäistä tasapainoa, henkistä kasvua, kiitollisuutta, myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta, ystävyyttä, rohkeutta ja rehellisyyttä, ihmiskunta voi selviytyä edessä olevasta kaaoksesta.

Kysymys on siis arvoista, joita ennen kutsuttiin hyveiksi. Ne ovat olleet jo vuosituhansien, ajan ja kaikkialla maailmassa. ”hyvän elämän” korvaamattomia rakennusaineita.

Mitä mieltä sinä olet. Elämmekö arvoyhteisössä vai arvotyhjiössä?

 

Olipa kerran – ei kovinkaan kauan sitten – pieni pohjoinen valtio, jossa asui uuttera, rehellinen ja lainkuuliainen kansa. Ankarat luonnonolosuhteet, suuremmat ja vahvemmat naapurivaltiot sekä niiden kanssa koettu historia olivat kasvattaneet kansasta hieman juron ja itsepäisen mutta samalla kyvykkään ja itsetietoisen. Yhteinen kieli, uskonto ja voimakas kansallistunto olivat synnyttäneet kansan keskuudessa ns. kansallisen heräämisen, joka oli lopulta johtanut valtiolliseen itsenäisyyteen. Uuden valtion oikeudellinen järjestysmuoto oli saanut vaikutteita sekä lännestä että idästä. Valistuksen synnyttämät yhteiskuntateoriat olivat välittyneet itsenäistyneen valtion valtiosääntöön sen läntisestä naapurista. Itäinen naapuri oli synnyttänyt uudelle, nuorelle valtiolle vahvasti laillisuusperiaatteeseen ja virkavastuuseen nojaavan hallintomallin.

Pienestä pohjoisesta valtiosta oli kehittynyt oikeusvaltio, jonka kansalaiset olivat voineet luottaa oman perustuslakinsa ja oikeusjärjestyksensä tarjoamaan oikeussuojaan. Lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta hoitivat tehtävänsä, kukin omalta osaltaan, siten kuin niitä koskeva lainsäädäntö edellytti. Kaikki luottivat lailliseen järjestelmään. Jokainen ymmärsi, että se piti sisällään jonkin verran ”byrokraattisia” menettelyitä, joita kuitenkin välttämättä tarvittiin varmistamaan sitä, että asiat saatiin käsiteltyä lainmukaisesti, muodollisesti oikein ja siten, että laki oli kaikille sama.

Laki ja virkavastuullinen ”byrokratiakoneisto” suojeli yksilöä sekä julkisen vallan että muiden yksilöiden taholta tapahtuvia oikeudenloukkauksia vastaan. Virkamiehiksi valittiin pätevimmät hakijat – ei sopivimpia. Huijarit ja kelvottomat virkamiehet erotettiin viroistaan ja pantiin tarvittaessa linnaan.  Kunnolliset kansalaiset saivat harjoittaa elinkeinojaan ja elää vapaina edellyttäen, että eivät rikkoneet lakeja. Näin valtio ja sen kansalaiset menestyivät ja vaurastuivat. Sosiaalisia järjestelmiä kehitettiin siten, että myös heikommin menestyville voitiin tarjota tukea ja turvaa. Valtiosta kehittyi demokraattinen hyvinvointivaltio, jossa asui vapaa, maailman onnellisin kansa.

Mutta tämä ei riittänyt. Kehitys kehittyi edelleen, eikä pieni oikeusvaltio enää tyydyttänyt sen innokkaita kehittäjiä. Oli ryhdyttävä kehittämään koko maailmaa. Tämä edellytti oikeusvaltion ”joustavoittamista”. Maailma on iso paikka, eikä sitä voitu saada kehittymään ”byrokraattisilla” tai liian pakottavilla oikeussäännöillä – näin ajateltiin. Oikeus- ja yhteiskuntajärjestystä piti muuttaa ”tarkoituksenmukaisemmaksi”. Tarvittiin joustava perustuslaki ja sen mukana mahdollisimman joustavaa lainsäädäntöä, jonka soveltamista eivät jäykät laillisuusperiaatteet häiritsisi. Tarvittiin joustava hallintokoneisto, josta asialliset, asteelliset ja alueelliset toimivaltarajat, sekä samalla vastuurajat, olisi häivytetty siten, että eri hallinnonalojen vastuita toiminnan lainmukaisuudesta olisi vaikea osoittaa.

Virkavastuu ja virkamiesten virkamiesoikeudellinen valvonta muuttui teoreettiseksi. Rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää ”kehitettiin” niin, että rikollisista tehtiin vankeinhoitolaitoksen asiakkaita. Samalla uuskielen logiikalla vankeinhoidon, kuten kaiken muunkin yhteiskunnassa maksavista verovelvollisista tehtiin verohallinnon asiakkaita. Ja koska maailman kehittäminen on kallista puuhaa, valtio eli yli varojensa, menetti rahansa ja velkaantui nopeasti niin, etteivät sen tuotantomahdollisuudet enää riittäneet synnyttämään hyvinvointia kansalle. Demokratia muuttui nimelliseksi ja kaikki valta keskittyi muutamille johtaville poliitikoille, jotka näyttivät olevan kiinnostuneempia kokonaan muiden kansojen kuin oman kansan hyvinvoinnista. Kansa sitoutettiin rahoittamaan sitä itseään huomattavasti vauraampia valtioita, jolloin se alkoi köyhtyä ja vaipua synkkyyteen.

Oikeudellisen vastuun rajojen hämärtyminen korvattiin lisääntyvällä kansalaisten valvonnalla, jolle tietotekniikan kehitys loi suorastaan häkellyttäviä uusia mahdollisuuksia. Lopulta lähes kaikki laillisuutta, yhteiskunnan vakautta, hallinnon luotettavuutta ja oikeusturvaa ylläpitävät normirakenteet olivat menettäneet valtiossa uskottavuutensa. Toisin sanoen kaikki oikeusvaltiokäsitteeseen aikaisemmin liitetyt itsenäisen ja suvereenin valtion ominaispiirteet oli vesitetty, ja valjastettu maailmanlaajuisten utopististen agendojen palvelukseen. Näin pienestä pohjoisesta valtiosta oli tullut jälleen pieni epäitsenäinen, suuren maailman vallanhaltioiden ja kansainvälisen tajunnantäyttöteollisuuden ohjauksessa oleva alamaisyhteiskunta.

Kansalaiset eivät voineet enää luottaa enempää itseensä kuin ”oman valtionsa” oikeudelliseen järjestykseenkään. Oikeusvaltiosta oli tullut ”epäoikeusvaltio”, joka oli alkanut kuvitella olevansa kokoansa suurempi ja ryhtynyt jakamaan oikeutta ja hyvinvointia koko maailmalle. Se oli menettänyt talonpoikaisen järkensä ja kohtuullisuuden hyveen, jonka rankka historia oli sille vuosisatojen aikana opettanut. 

Mitä tästä opimme?

Klassisiin etiikan hyveisiin katsotaan yleensä kuuluvan käytännöllinen viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus.

Tarinan opetus voidaan rinnastaa helposti vanhaan suomaiseen hölmöläistarinaan, jossa hölmöläiset rakensivat taloa. Talosta tuli muuten hyvä, mutta se oli täysin pimeä, koska he eivät ymmärtäneet rakentaa taloon ikkunoita. He yrittivät kantaa valoa sisään perunasäkeillä, mutta homma ei tietenkään ottanut onnistuakseen. Naapurikylässä asuva, hyvällä talonpoikaisjärjellä varustettu, Matti tuli kuitenkin apuun ja neuvoi hölmöläisiä leikkaamaan talon seiniin muutamia ikkuna-aukkoja, jotta valoa pääsee sisään. Tästä sinänsä hyvästä neuvosta innostuneina hölmöläiset hakkasivat pois kaikki talon seinät niin, että se luhistui maahan pelkäksi hirsikasaksi. Matin neuvo oli ollut oikea, mutta kukaan ei ollut opettanut hölmöläisille kohtuullisuuden kultaista keskitietä.

Onko nyt käynyt niin, että pienen pohjoisen valtion ”kehittäjät” ovat oikeusvaltioperiaatteen ja byrokratian pelossaan innostuneet liikaa, ja tuhonneet jo olemassa olleen, sinänsä kelvollisen oikeusvaltion, jonka menneet polvet olivat vuosisatojen aikana kokemuksella, viisaudella ja kohtuuden hyvettä noudattaen rakentaneet. – Sen aika tulee näyttämään.

Viime vuosisatojen aikana inhimillisen tiedon määrä on lisääntynyt suunnattomiin mittasuhteisiin. Jo jokaisella peruskoululaisella on mahdollisuus saada tietää maailman ulkoisesta todellisuudesta enemmän kuin suurimmat tiedemiehet tiesivät vain muutamia vuosisatoja sitten. Tietotekniikan kehitys on muuttanut tiedon kasvun eksponentiaaliseksi eikä ns.”tiedon” määrällä näytä olevan mitään äärirajoja. Tietojensa avulla ihminen on alkanut hallita maailmaa jumalan otteilla ja uskoo kykenevänsä huolehtimaan järkensä avulla kaikista ihmisen, samoin kuin koko luomakunnankin, olemassaoloon liittyvistä tarpeista ja kehityskuluista.

Samanaikaisesti tämän kehityksen kanssa on tapahtunut kuitenkin niin, että ihminen on menettänyt lähes täysin kosketuksensa omaan sisäiseen itseensä. Ymmärrys käsitteellisen tiedon takana olevasta metatodellisuudesta on ihmiseltä kokonaan kadonnut. Moderni ihminen on lakannut pohtimasta sitä, kuka on se ”tietäjä”, joka on tietoinen kaikesta siitä tiedosta, mitä erilaisina käsitteinä on hänen aivoihinsa ”koodattu”. Toisin sanoen ihminen on vieraantunut omasta tietoisesta itsestään. Hän on lakannut kyselemästä vaikeita kysymyksiä kuten, kuka minä olen tai mikä on kaiken tarkoitus jne. Tämän tyyppiset kysymykset on leimattu lapselliseksi ”filosofiaksi”, jolle ei ole annettu enää mitään tieteellistä arvoa.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tiedon määrän räjähdysmäinenkään kasvu ei ole kyennyt – eikä selvästikään kykene - tuomaan tasapainoa, viisautta ja onnea yhä kaoottisemmaksi muuttuvaan maailmaan. On siis syytä palata kysymään, olemmeko kadottaneet inhimillisen tiedon tärkeimmän ulottuvuuden eli tiedon tietoisuudesta itsestään. Materialistinen tiede ei voi asiaa selvittää, koska tietoisuudessa ei ole kysymys aineellisesta todellisuudesta, vaan nimenomaan sen ”takana” olevasta metatodellisuudesta. Tämän vuoksi myös usko tieteeseen on tältä osin murenemassa.

Ihminen kaipaa kuitenkin luonnostaan kosketusta oman ajattelunsa tuolla puolella olevaan kokonaisvaltaiseen ja kokemukselliseen tietoisuuteen. Tämän vuoksi erilaiset, valtavirtaisesta ajattelusta poikkeavat, ihmisyhteisöt ja -ryhmät ovat aina ylläpitäneet pyrkimystä säilyttää kosketusta tietoiseen olemassaoloon. Hiljattain perustetun Tietoisen kasvun ystävät ry:n nimi kuvaa hyvin sitä, mitä maailma tällä hetkellä tarvitsisi enemmän kuin tiedon määrän lisääntyvää kasvua – tietoisuuden kasvua. Vain sen avulla syntyvällä uudella ihmisyydellä lajillamme saattaa olla mahdollisuus selviytyä edessä olevasta kaaoksesta. Enemmän tiedon ja tietoisuuden kasvun rajapintaa on valaistu äskettäin julkaistussa kirjassa Tiedon ulottuvuudet – Matka tiedon ja mystiikan rajoille, jota voin suositella asiasta kiinnostuneille.